Ensihoitajille on koulutettu useita erilaisia hoitotoimenpiteitä, joita voidaan kentällä suorittaa potilaalle. Tässä artikkelissa käydään läpi merkittävimpiä hoitotoimenpiteitä, joita ensihoitajille on koulutettu ja joita ensihoitajat voivat ensihoitotehtävällä potilaalle suorittaa.
Toiset näistä hoitotoimenpiteistä ovat huomattavasti harvinaisempia kuin toiset. Joitakin hoitotoimenpiteitä tehdään lähes joka työvuorossa. Joitakin hoitotoimenpiteitä yksittäinen ensihoitaja ei välttämättä pääse tekemään edes koko työuransa aikana. Tämä johtuu siitä, että tietyt vamma- tai sairaustyypit ovat harvinaisia ja osuvat yksittäisen ensihoitajan kohdalle erittäin harvoin.
Osa hoitotoimenpiteistä suorittaa normaalisti ensihoitolääkäri tai kenttäjohtohenkilöstö. Tietyissä tilanteissa ensihoitaja toteuttaa vaikeampiakin hoitotoimenpiteitä tarvittaessa lääkärin ohjetta ja lupaa noudattaen. Tällainen tilanne voi johtua tilanteen kiireellisyydestä tai siitä, että ensihoitolääkäri tai kenttäjohtoyksikkö eivät pääse kohteeseen tai tavoittamisviive on liian suuri.
Osa hoitotoimenpiteistä suorittaa hoitotason ensihoitaja, jos paikalla on vain perustason ja hoitotason ensihoitaja. Katso täältä, mitä hoitotoimenpiteitä hoitotason ja perustason valmiuksiin kuuluu.
Suoniyhteyden avaaminen
Laskimosuoniyhteyden avaaminen on yksi ensihoitajan perustaidoista. Suoniyhteys avataan tyypillisesti käden laskimoihin. Suoniyhteyden avaaminen toteutetaan tähän tarkoitetulla kanyylillä.
Kanyylissä on metallinen neula, jonka ympärillä on tiiviisti muovinen katetri. Katetrin ympäröimä neula työnnetään ihon ja suonen seinämän läpi suonen sisälle ja neula vedetään pois niin, että muovinen katetri jää suoneen.
Suoniyhteys avataan, jotta potilasta voidaan tarvittaessa nesteyttää tai antaa suonensisäistä lääkitystä. Suonensisäisesti annettu lääke vaikuttaa tehokkaammin ja nopeammin kuin suun kautta annettu.
Vastasyntyneillä suoniyhteys avataan useasti pään laskimoihin, koska vastasyntyneillä käden suonet ovat huonosti näkyvissä ja tunnettavissa. Vastasyntyneiden kanylointi on kuitenkin hyvin harvinaista ensihoidossa, koska vastasyntyneillä ei yleensä ole mitään merkittäviä vaivoja, jotka vaatisivat suoniyhteyden avaamista. Vastasyntyneiden kanylointi onkin tavallisempaa synnytysosastoilla ja lasten päivystyksissä.
Suoniyhteys voidaan myös tarvittaessa avata ulommaiseen kaulalaskimoon. Tämäkin on erittäin harvinainen toimenpide. Tietyissä tilanteissa ulommaisen kaulalaskimon kanylointia voidaan kuitenkin harkita.
Luuydinyhteyden avaaminen
Jos potilaalle on välttämätöntä saada suoniyhteys jo kentällä, mutta laskimoiden kanylointi ei onnistu, voidaan potilaalle asettaa intraosseaaliyhteys eli luuydinyhteys. Tavallisimmat paikat luuydinyhteydelle ovat olkaluu tai sääriluu.
Luuydinyhteyden avaaminen toteutetaan poraamalla luuhun luuydinporalla niin, että poranterän kärki jää luuytimeen. Pora ja poran terä irroitetaan, jolloin kanyyli jää paikalleen luuytimeen. Tähän kanyyliin kiinnitetään nesteensiirtoletkusto. Nesteet ja lääkkeet kulkevat letkuston ja kanyylin kautta luuytimeen.
Luuytimeen voidaan antaa samat nesteet ja lääkkeet kuin laskimoonkin. Imeytyminen on yhtä nopeaa luuytimestä kuin laskimosta. Tämäkin toimenpide on melko harvinainen ja tyypillisin tilanne luuydinyhteyden avaamiselle tulee elottomalle potilaalle elvytystehtävillä. Tässä erinomainen video luuydinyhteyden avaamisesta.
Ilmatien varmistaminen
Ensihoitajan perustehtäviin kuuluu potilaan ilmatien aukiolon turvaaminen. Ilmatien turvaaminen on tärkeää tajuttomilla tai elottomilla potilailla. Ilmatien varmistamiseen on käytössä useita erilaisia välineitä.
“Kevyemmät” välineet ovat nielutuubi ja nenänielutuubi. Seuraavan tason ilmatieväline on larynxmaski/I-gel. I-gel on hyvin laajasti käytetty ilmatieväline ensihoidossa. Tämä on ensihoitajan ensisijainen väline ilmatien varmistamiseen elottomalle potilaalle.
Varmin tapa varmistaa tajuttoman tai elottoman potilaan ilmatie on intubointi. Intuboinnilla pystytään myös ehkäisemään mahan sisällön kulkeutuminen keuhkoihin. Hoitotason ensihoitajille intubointi koulutetaan ja tarvittaessa he voivat kentällä tämän tehdä tietyissä tilanteissa.
Lähtökohtaisesti intubaation suorittaa kentällä ensihoitolääkäri tai kenttäjohtaja. Tämä johtuu siitä, että intubointi on vaikea toimenpide. Järkevintä on käyttää sen toteuttamiseen henkilöä, jolla on säännöllisesti toistoja tämän toimenpiteen tekemisestä.
Hapen anto
Ensihoitajan yksi yleisimmistä hoitotoimista on hapen antaminen potilaalle. Ambulanssista ja ensihoitajan välineistä löytyy useita erilaisia hapenantovälineitä. Näitä ovat mm. Happiviikset, happimaski ja varaajamaski. Nämä ovat ensihoitajan perusvälineitä, joilla voidaan antaa potilaalle eri määriä happea.
Hapen tarvetta arvioidaan arvioimalla potilaan hengitystyötä eli sitä, näyttääkö potilaan hengitys raskaalta, kokeeko potilas hengitysvaikeutta ja, onko potilaan hengitystaajuus koholla. Hapen tarvetta arvioidaan myös happisaturaatio mittarilla, joka on potilaan sormeen laitettava pyykkipojan näköinen mittari. Tämä mittaa valon avulla potilaan veren happisaturaation eli veressä kiertävien hemoglobiinien määrän, johon on kiinnittynyt happimolekyyli.
CPAP
CPAP-maski on myös hapenantoväline, jonka avulla voidaan antaa potilaalle happea paineella. CPAP tulee sanoista Continous Positive Airway Pressure. CPAP-laitetta käytetään myös uniapnean hoidossa, mutta se on tärkeä väline myös ensihoidossa.
CPAP-maski on hieman isompi verrattuna tavallisiin hapenantomakseihin ja se kiinnittyy tiiviisti potilaan suun ja nenän ympärille. CPAP-laitteella pystytään säätämään virtauspaineen voimakkuutta.
CPAP-maskia käytetään potilaille, joilla on sellainen hengityksen häiriö, jota voidaan helpottaa positiivisella ilmatiepaineella. Tällainen tila on esimerkiksi keuhkopöhö, jossa keuhkorakkuloihin on päässyt nestettä. CPAP-maskin aiheuttama paine työntää nestettä keuhkorakkuloista takaisin verenkiertoon, avaa keuhkorakkuloita ja pienempiä keuhkoputkia.
Krikotyreotomia
Kirurginen hätäilmatien avaaminen eli krikotyreotomia on viimeinen keino avata potilaan ilmatiet, jos mikään muu keino ei onnistu. Tilanne, jossa potilaalle tarvitsee suorittaa krikotyreotomia, on erittäin harvinainen.
Tällainen tilanne voi aiheutua jostakin pään tai kaulan alueelle kohdistuvasta vammasta, anafylaktisesta reaktiosta tai jostakin muusta sairauden tai infektion aiheuttamasta hengitysteiden turpoamisesta, jolloin intubaatio ei onnistu.
Krikotyreotomiassa viilletään kirurgin veitsellä kilpiruston ja sormusruston väliin pieni reikä, josta viedään intubaatioputki läpi potilaan henkitorveen. Tämä tehdään ainoastaan elottomalle potilaalle. Tässä Duodecim:in artikkelissa on video krikotyreotomiasta.
Neulatorakosenteesi
Neulatorakosenteesi tarkoittaa neulalla toteutettavaa jänniteilmarinnan purkua. Jänniteilmarinnassa potilaalle on aiheutunut reikä keuhkojen ja keuhkopussin välille. Tällöin ilma pääsee keuhkojen sisältä keuhkopussiin ja alkaa kerääntyä keuhkon ympärille puristaen keuhkoa kasaan.
Jänniteilmarinta on hengenvaarallinen tila. Pahimmassa tapauksessa jänniteilmarinta voi romahduttaa potilaan hengityksen ja verenpaineet niin, että potilas menee elottomaksi.
Jänniteilmarinta voi aiheutua kovasta tylpästä iskusta rintakehään tai jostakin keuhkojen sisäisestä syystä. Esimerkiksi vanhuksella vaikea hengitystieinfektio ja yskiminen voi johtaa reikään keuhkoissa ja jänniteilmarintaan.
Neulatorakosenteesi toteutetaan siihen tarkoitetulla neulalla tai isolla kanyylillä. Neula pistetään potilaan kylkiluiden välistä. Näin tehdään reikä potilaan rintakehään ja keuhkopussiin, jolloin potilaan keuhkopussiin kerääntynyt ilma pyritään vapauttamaan ja saamaan kasaan puristunut keuhko laajentumaan. Tässä youtube-videossa näytetään, kuinka neulatorakosenteesi toteutetaan.
Kardioversio/defibrillointi
Ensihoitajat voivat tarvittaessa suorittaa kardioversion tai defibrilloinnin kentällä. Tarkoituksena on antaa potilaalle sähköisku, joka kulkee mahdollisimman hyvin sydämen läpi.
Elottomille potilaille, joilla on tietynlainen rytmihäiriö kuten kammiovärinä tai kammiotakykardia, tehdään synkronoimaton kardioversio eli defibrillointi. Tajuissaan olevalle potilaalle voidaan tehdä kardioversio, jos potilaalla on verenkiertoa uhkaava rytmihäiriö. Tällöin käytetään synkronoitua kardioversiota.
Synkronoimattoman ja synkronoidun kardioversion ero on se, että synkronoidussa kardioversiossa laite tunnistaa potilaan sydämen rytmin ja antaa iskun oikeaan aikaan. Synkronoimattomassa kardioversiossa sähköisku annetaan ilman minkäänlaista ajoitusta sydämen rytmiin nähden.
Kardioversiossa/debrilloinnissa potilaalle kiinnitetään defibrillointielektrodit oikealle puolelle rintakehää solisluun alle ja vasemmalle kylkeen kainalon alle. Muunlaisetkin elektrodien asettelupaikat ovat mahdollisia. Potilaalle annetaan tasavirtasähköisku, jossa sähkö kulkee toisesta defibrillointielektrodista toiseen. Joissakin uudemmissa laitteissa käytetään kaksisuuntaista virtaa.
Sähköiskulla pyritään pysäyttämään potilaan rytmihäiriö ja palauttamaan potilaan rytmi normaaliksi sinusrytmiksi. Kaikkia rytmihäiriöitä ei voida defibrilloida. Jos potilaan sydämessä ei ole mitään sähköistä toimintaa tai sähköisestä toiminnasta huolimatta sydän ei jaksa pumpata, ei ole defibrilloinnista hyötyä. Tällaisia rytmejä ovat asystole (ei sähköistä toimintaa ollenkaan) ja PEA eli pulsless electrical activity (sähköistä toimintaa on, mutta sydänlihassolut eivät reagoi tähän).
Tahdistus
Ensihoitajat voivat kentällä tahdistaa potilaan sydäntä hieman samanlaisella menetelmällä kuin kardioversio. Tässä tapauksessa virta on kuitenkin pienempi ja sähköiskuja annetaan tasaiseen tahtiin. Tahdistus toteutetaan tilanteessa, jossa potilaalla on jokin hidas rytmihäiriö, joka aiheuttaa hyvin matalan sykkeen.
Potilaan syke on epänormaalin matala, jos se on alle 50 kertaa minuutissa vaikka potilas olisi tajuissaan. Joillakin ihmisillä voi kuitenkin luonnostaan olla hyvin matala syke ilman, että tätä tarvitsisi hoitaa. Lisäkriteereinä tahdistukselle on, että potilaalla on matala verenpaine ja alentunut tajunnantaso matalan sykkeen seurauksena.
Tahdistuksessa pyritään nostamaan potilaan syke riittävän korkealle niin, että verenpaine ja tajunta korjaantuu. Yleinen tahdistuksessa käytettävä taajuus on 70 kertaa minuutissa, joka on suurin piirtein ihmisen normaali leposyke.
Tahdistus tuntuu hyvin epämukavalta ja tuottaa kipua. Tämän takia potilaalle annetaan kipulääkettä ja rauhoittavaa lääkettä tahdistuksen ajaksi.
Reponointi
Reponointi tarkoittaa murtuneen tai sijoiltaan menneen eli luksoituneen raajan asettamista paikoilleen. Tietyissä tilanteissa ensihoitaja voi reponoida potilaan murtuneen tai luksoituneen raajan. Tällöin potilas kipulääkitään ja vedetään luksoitunut raaja paikalleen tai murtunut raaja sijoilleen niin, että poikki menneet luut olisivat mahdollisimman lähellä luonnollista asentoa.
Tyypillisiä tilanteita, joissa raaja reponoidaan, on esimerkiksi olkapään sijoiltaan meno potilailla, joilla on taipumus olkapään sijoiltaan menemiselle. Tavanomainen tilanne on urheillessa voimakas ja laaja käden liike, esimerkiksi tennismailaa heilauttaessa tai kaatuessa, jolloin kädellä otetaan maa vastaan.
Murtuneita raajoja reponoidaan kivun lievityksen ja lisävammojen ehkäisemiseksi. Pahasti virheasennossa oleva murtunut raaja voi painaa kivuliaasti potilaan kudoksia tai estää verenkierron raajan ääriosaan, jolloin reponointi kannattaa suorittaa jo kentällä. Kaikissa tilanteissa ei raajaa reponoida, koska joissain tilanteissa reponointi voi aiheuttaa lisävammoja.
Muut hoitotoimenpiteet
Ensihoitajilla on mahdollista toteuttaa myös muita hoitotoimenpiteitä kuten potilaan tuentaa erilaisia tuentavälineitä käyttäen, asentohoitoa, lääkeinhalaatioiden antamista, lääkepistoksen antamista lihakseen tai ihon alle ja ventilointia.
Hoitotoimenpiteiden suorittamisen lisäksi ensihoitajan työhön kuuluu paljon muitakin toimia, joilla tärkeämpi merkitys potilaan auttamiseksi. Ensihoitotehtävillä tärkeämmässä roolissa ovat mm. potilaan tutkiminen ja tilan arviointi sekä päätöksenteko oikeasta hoidosta ja toimintavasta. Tärkeää on myös tunnistaa, milloin mitäkin hoitotoimenpiteitä on tarpeellista tehdä.
Haastavinta ei ole hoitotoimenpiteiden suorittaminen vaan ensihoitotehtävien suorittaminen ja hallitseminen sujuvasti ottaen huomioon potilaan vaivan vakavuuden ja kiireellisyyden. Tilanteet voivat olla joskus sekavia ja kaoottisia eikä tarkkoja tausta- tai tapahtumatietoja ole saatavilla.